Icon: A Retrospective by the Grand Master of Fantastic Art

Tekijä Frank Frazetta
Kustantaja Underwood Books (1999)
Koko 235 mm X 310 mm
Sivumäärä 163
ISBN 1887424415

On jokseenkin turha esitellä kovinkaan tarkasti tämän kirjan päähenkilöä. Hänestä kyllä löytyy tietoa. Frazetta on ehkä yksi merkittävimmistä kuvittajista 1900-luvulta vaikka hänen arvoaan ei ole monissa kuvitusta käsittelevissä kirjoissa myönnetty. Luultavasti syynä on se, että hänen kuvituksensa ovat pääasiassa science-fictionia ja fantasiaa, molemmat perinteisesti kovin aliarvostettuja aiheita. Tästä syystä ei ole tahdottu nähdä kuinka vahvan leiman hän on lyönytkään nykyiseen kuvitukseen.

Frank Frazettan (1928) tähti ei syttynyt yhdessä yössä vaan hän joutui toimimaan apulaisena ja kuvittamaan hanttihommia ennen kuin hän sai mahdollisuuden näyttää kunnolla mihin pystyi. Hän oli kuitenkin nopea oppimaan ja osoitti jo lapsena ilmiömäisiä kykyjä piirtämiseen ja maalaamisen. Sarjakuvat olivat hänelle se suurin inspiraation lähtökohta. Luonnollisesti sellaiset varhaisemmat mestarit kuin Howard Pyle, N.C. Wyeth ja J. Allen St. John vaikuttivat hänen tapaansa maalata samoin kuin Hal Fosterin ja Alex Raymondin tapaiset jumalaiset sarjakuvapiirtäjät antoivat esikuvan hänen sarjakuvilleen. Frazetta ei kuitenkaan ollut mikään kopioija vaan hän kehitti kuvitusta niin vahvasti omaan suuntaansa, että kun häntä vaadittiin aikaisemmin maalaamaan jonkun toisen tyylillä, saivat häntä seuraavat kuvittajat vaatimuksia tehdä kuten Frazettakin.

Frazetta tunnetaan erittäin nopeana maalaajana. Moni mestariteos on syntynyt yöllä ennen deadlinea ja kiikutettu öljymaalipinta vielä märkänä kustantajalle. Frazetta onkin naureskellen selitellyt nopeaa maalaustapaansa halulla päästä pelaamaan baseballia. Ei mitenkään epälooginen seikka, sillä hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä pelaamaan New York Giantseihin mutta päätti valita sarjakuvapiirtäjän uran, sillä toimeentulo vaikutti siinä paremmalta. Valitettavasti tänä päivänä palloa pieksämällä saanee paremman toimeentulon kuin barbaareja ja vähäpukeisia naisia maalaamalla.

Kun Frazetta viimein löi läpi, alkoi hän olla tilanteessa jossa pystyi lukuisten rip-offien jälkeen saamaan kunnollista korvausta työstään. Nythän Frazettan töistä maksetaan valtavia hintoja, jos niitä ylipäänsä on saatavilla. Frazetta ilmeisesti ei ole koskaan ollut erityisen innokas myymään originaalejaan. Kirjassa kerrotaan huvittava anekdootti, jossa Clint Eatwoodiksi esittäytyvä kaveri soittaa ja pyytää puhua Frazettan kanssa. Frazetta tuumailee, että "joo joo" ja käskee vaimonsa lyödä luurin tyypin korvaan. Mies soittaa takaisin ja vakuuttaa olevansa todellakin Eastwood! Niinpä Frazetta päätyy maalaamaan The Cauntletin elokuvajulisteen. Frazetta maalasi paljon elokuvajulisteita, etenkin niitä 60-70 -luvuilla muodissa olleita, missä elokuvan henkilöhahmot ajavat toisiaan takaa kuin Benny Hillin lopputeksteissä konsanaan. Frazetta myös näyttää näissä julisteissa kuinka taitava karikatyyrien tekijä on myös on.

Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden sijasta Frazetta kuitenkin tunnetaan parhaiten tieteis- ja fantasiapokkareiden kansikuvien kuvittajana, ehkä tunnetuimpana hänen Conan-kuvituksensa, joita parempia ei ole vielä tänäkään päivänä nähty. Ne ovat kaukana sarjakuvien siloposkisista pullalihaksisista bodareista. Frazettan Conan on jotain hillittömän raivokasta ja raakaa, sellaista jota ei tänäkään päivänä kansista löydy. Maalaukset jättävät vaikutelman väkivallan orgioista vaikka tosiasiassa ne eivät ole erityisen verisiä tämän aikakauden mittapuulla. Kompositio, värit ja voimakkaat mutta tarkat siveltimenvedot kuitenkin syöksevät katsojan sisälle maalausten hurjaan maailmaan.

Frazetta ei hienostele yksityiskohdilla. Kaikki tarpeellinen on kohdallaan eikä liiallinen hiominen kuvia ainakaan parantaisi. Ne vain tappaisivat kuvan dynamiikan ja elinvoiman, kuten valittaen on todettava tapahtuneen usealle tämän päivän fantasiakuvista. Kuvien henkilötkään eivät herkuttele varsinaisesti persoonallisuuksina, esimerkiksi naiset hän maalaa saman skeeman puitteissa. Hahmojen tarkoitus on varsinaisesti olla vain toiminnan katalyytteinä, ei kertoa mitään syvempää niistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkä hahmot olisi muistettavia. Päinvastoin. Kukapa Death Dealerin nähnyt voisi unohtaa sen, Bran Mak Mornista puhumattakaan.

Frazettasta on julkaista lukuisia kirjoja. Jos joku on hankittava, suosittelen ehdottomasti tätä. Kirja on perusteellinen läpileikkaus hänen urastaan, varhaisista kuvista huippukauden mestariteoksiin ja päättyen valitettavan säälittäviin myöhäiskauden sairauden jälkeiseen esityksiin, pahimpana esimerkkinä ehkä MADiin tehty kuvitus. Kirjassa on lukuisia luonnoksia ja kuvia maalausten ensimmäisistä versioista (Frazettalla ei ole mitään tunnontuskia korjata vanhoja kuviaan vuosienkaan päästä). Kuvia myös pohjustetaan erinomaisilla kertomuksilla. Kannatettava loistohankinta siis eikä edes hankalasti saatavissa.

Iconin jälkeen on myös julkaistu samaa sarjaa olevat kirjat Legacy: Selected Drawings & Paintings by Frank Frazetta ja Testament: The Life and Art of Frank Frazetta. Tulen kirjoittamaan myöhemmin kuvauksen molemmista.

Howard Pyle

Tekijä Howard Pyle
Kustantaja A Beacock Press / Bantam Book (1975)
Koko 229 mm X 282 mm
Sivumäärä 96
ISBN 0684144158

Nyt esiteltävä kirja on pieni harvinaisuus mutta ei suinkaan siksi, että sen painos olisi jotenkin harvinainen (tai voi ollakin, en ole ottanut tarkemmin selvää) vaan siksi, että Howard Pylestä itsestään on julkaistu yllättävän vähän kirjoja ottaen huomioon hänen merkityksensä amerikkalaiseen kuvitusperinteeseen. Hän omia kirjallisia tuotoksiaan kuvituksineen on saatavilla mutta erityisesti kuviin keskittyneitä kirjoja näyttää olevan markkinoilla hyvin vähän jos ollenkaan.

On mahdotonta yliarvostaa Howard Pylen merkitystä, kuten edellisessä N.C. Wyethiä käsittelevässä bloggauksessa tuli ilmi. Hän koulutti suuren joukon Amerikan kuvituksen kultakauden tekijöistä, mikä itsessään on jo varteenotettava meriitti. Suurimman arvonannon hän luonnollisesti ansaitsee tekemistään töistä, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti kuvituksen kehittymiseen.

Howard Pyle (1835-1911) aloitti ammattimaisen kuvittamisen 1876. Hänen alkuaikojensa kuvituksensa olivat painoteknisistä syistä tehty suurimmaksi osaksi mustalla tussilla, jolloin ne oli helppo kopioida kaiverruksiin. "Sävylliset" kuvat oli kaiverrettu mustavalkoisista öljy- tai guassi-maalauksista. Vasta kun neliväripainatus alkoi olla riittävällä tasolla, alkoi Pyle maalata kuvituksensa väreillä. Tästä johtuen värilliset kuvitukset ovat hänen myöhäisemmältä kaudeltaan. Pyle oli uskomattoman työteliäs, sillä häneltä julkaistiin yli 3300 kuvitusta, kaksi jokaista viikkoa kohden hänen työuransa aikana sekä lisäksi vielä lähes kaksisataa tarinaa. Jotenkin hän vielä onnistui opettamaan nuoria kuvittajia ja harrastamaan perhe-elämää seitsemän lapsen verran.

Pylen yksi opetuksista oppilailleen oli että heidän tuli pyrkiä ajattelemaan ja tuntemaan kuin maalaustensa kohteet ja välittämään nämä tuntemukset kankaalle. Ehkäpä tästä johtuen Pylen kuvien henkilöt erottuvat luonteikkaina ja yksilöllisinä. Pylen taito kuvata tilanteet kohdasta, jolloin ei tiedä mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, on ehkä se mitä eniten hänen maalauksissaan arvostan. Hän on aivan ylittämätön tässä. Maalauksista voi löytää vinkkejä siihen, mitä on tapahtunut aikaisemmin ja kuvan näkeminen pakottaa lukijan suorastaan ahmimaan tulevat rivit saadakseen tietää, kuinka tilanne lopulta ratkeaa. Kuvien hahmot ja miljöö on kuvattu erittäin tarkasti ja yksityiskohdille uskollisesti. Jälleen kerran yksityiskohtien on määrä vihjata kuvan tapahtumiin eikä toimia tarinankerrontaa häiritsevinä elementteinä.

Pyle tunnetaan erityisesti merirosvokuvistaan. Hän on kirjoittanut merirosvotarinoita, jotka on myös itse kuvittanut. Luultavasti juuri hänen merirosvokuvituksensa ovat toimineet pohjana useimmille niille mielikuville, joita populaarikulttuuri merirosvoista luo. Melkeinpä on mahdoton ajatella, etteivät Pirates of Caribbean tekijät olisi opiskelleet silmä kovana Pylen kuvituksia.

Toinen Pylen suosima aihe on ritariromaanien kuvitus, epäilemättä kovin suosittu hänen elinaikanaan. En muista nähneeni yhtään kuvitusta, joka sijoittuisi hänen omaan aikaansa. Tämä näkyy myös siinä, että hän on tehnyt suuren työn kuvittaakseen Amerikan vapaussotaa mutta ei sisällissotaa, joka kuitenkin tapahtui hänen eläessään. Hän otti tarkkaan selkoa vapaussodan yksityiskohdista, jopa siinä määrin, että oli selvillä taistelupäivän säästä, tietyn joukko-osaston univormuista ja edellisessä hyökkäyksessä kaatuneiden sotilaiden määrästä taistelukentällä, ja maalasi kuvan niin, että "saattoi haistaa ruudin". Kaikki tämä saa aikaan sen, että Pylen maalaukset ovat miltei dokumentaarisia kuvauksia lyhyistä hetkistä.

Kuten Wyethkin, oli Pyle ajan hermolla mitä maalaustaiteen trendeihin kuului. Japonismi, symbolismi ja monet muut tyylit tulevat esiin useista kuvituksista.

Kirja on pehmeäkantinen mutta ilmeisesti kovakantinenkin on olemassa. Kuvien värit ovat ehkä hieman tummemmat kuin mitä ne luultavasti oikeasti olisivat. Harmillisesti muutama kuva on reprottu painokuvasta eikä alkuperäisestä maalauksesta. Näiden kuvien laatu on heikko ja suttuinen. Jokaisen kohdalla on kuitenkin sen alkuperä mainittu, joten suttuisuuden voi antaa anteeksi, etenkin jos originaalia ei ole enää ollut saatavissa. Kirja on selkästi rakennettu siten, että aukeaman oikealla puolella on kuva ja vasemmalla muuten tyhjällä sivulla tieto siitä, missä ja milloin kuvitus on julkaistu ensimmäisen kerran. Tämä ratkaisu on selkeä vaikkakin varsin vanhanaikaisen oloinen.

Olisi jo aika jonkun tehdä kulttuuriteko ja julkaista laaja ja kattava kirja Howard Pylen urasta laadukkaine kuvituksineen. Nyt hänestä on saatavilla tietoa enimmäkseen Brandywine-koulun kuvittajia esittelevistä kirjoista.

An American Vision: Three Generations of Wyeth Art

Tekijä James H. Duff
Kustantaja Bulfinch 1996
Koko 277 mm X 233 mm
Sivumäärä 210
ISBN 0821216562

Kun kerran edellinenkin esitelty kuvittaja oli raskaan sarjan tekijä, on syytä jatkaa samassa painoluokassa. Nyt esittelyn kohteena olevassa kirjassa on kolme taiteilijaa, joita yhdistää isä-poika-pojanpoika -suhde. Näistä erityisesti tämän blogin kannalta kiinnostavin on taiteilijasuvun vanhin, N.C. Wyeth. Tuntematon ei ole hänen poikansakaan Andrew Wyethkään. Lisäksi osansa saa myös James Wyeth.

Minulle Newell Convers Wyeth (1882-1945) on ehkäpä se kovin tekijä kautta aikain. Hänelle ovat lukuisat kuvittajat velkaa. On vaikea kuvitella millainen kuvituksen maailma olisi ilman häntä mutta taatusti se olisi erilainen ja paljon köyhempi. N.C. Wyeth, kuten hänet yleisesti tunnetaan, oli Howard Pylen, jota monesti pidetään myös eräänlaisena amerikkalaisen kuvitustaiteen isähahmona, oppilas ja kuului tämän Brandywine -kuvituskouluun, joka jalosti myös muita erinomaisia kuvittajia kuten Harvey Dunn, Frank E. Schoonover ja Dean Cornwell muutama mainitakseni. He, kuten myös esim. Maxfield Parrish muodostivat amerikkalaisen kuvituksen kultakauden uskomattoman lahjakkaan perustan.

N.C. Wyeth tunnetaan kenties parhaiten hänen Robert Louis Stevensonin Aarresaareen tekemistään kuvituksista, jotka ovat edelleenkin tänä päivänä ylittämättömiä suorastaan raa´assa ilmaisuvoimassaan. Wyethin siveltimenjäljet ovat kuin voimakkaan miekkataiturin sivallukset: ruhjovat mutta tarkalleen siinä, missä niiden kuuluu ollakin. Hän ei hienostele öljyvärien sävyillä vaan antaa katsojan kuvitella ne sinne. Hän on myös koloristi: uskomaton rohkeus käyttää kylläisiä sävyjä pelottaisi heikompaa tekijää. Wyeth ei kuitenkaan hajota kuvaa maalioksennukseksi, josta ei saa mitään tolkkua vaan värit toimivat loistavasti yhteen.

Valo on N.C. Wyethin maalauksissa äärettömän tärkeä elementti. Hänen valonsa on lämmintä, tuli se sitten laskevasta kesäisestä auringosta tai lyhdystä. Monissa kuvissa taustalta tuleva valo muuttaa etualan hahmot miltei pelkiksi silhueteiksi. Wyeth onkin mielestäni yksi ehdottomasti lahjakkaimmista valon käyttäjistä kuvittajien kunniakkaassa joukossa.

Wyeth maalasi suurimmaksi osaksi kuvituksia historiallisiin seikkailuromaaneihin, kuten edellä mainittu aarresaari, Daniel Defoen Robinson Crusoe ja moniin keskiaikaisiin ritaritarinoihin. Vahvan osuuden hänen tuotannostaan ovat saaneet myös Amerikan lännestä ja etenkin intiaaneista tehdyt kuvat. Wyeth itse asiassa matkusti nuorena miehenä länteen ja maalasi näkemäänsä. Pitää muistaa, että "villi länsi" oli lähihistoriaa Wyethin aikakaudella. Hänen kuvituksissaan intiaanit kuvataan arvokkaina ja vahvoina hahmoina, kaukana Hollywoodin länkkäreiden verenhimoisista villeistä.

Valitettavasti Wyeth iän myötä koki enemmän ja enemmän tarvetta tulla arvostetuksi "oikeana" taiteilijana eikä vain "pelkkänä" kuvittajana. Hänen elämänsä päättyi traagiseen onnettomuuteen 1945.

N.C. Wyeth ei ollut aikaansaapa pelkästään kuvittajana vaan toimi lähtölaukauksen antajana parille uudelle sukupolvelle taiteilijoita. Hänen poikansa Andrew lienee isäänsäkin tunnetumpi. Hän on yksi 1900-luvun amerikkalaisen realistisen maalauksen keskeisistä nimistä. Andrew Wyethin tunnetuin teos on Christinan maailma, joka lienee niin tunnettu, ettei sitä ole katsottu tarpeelliseksi painaa isolla yhteenkään Wyethin sukua esittävään kirjaan, joita minä omistan. Hänen temperalla ja akvarellein tekemänsä työt erovat isänsä maalauksista kuin yö ja päivä. Hänen töidensä väriskaala on kapea ja murrettu. Hän on myös tarvittaessa hyvinkin pikkutarkka - piirre, jota N.C. Wyethin töissä ei liiemmin ollut. Väripinnat ovat usein läpikuultavia. Myös hänen töissään valolla on merkitystä mutta valon väri on viileä, syksyinen.

James Wyeth on Andrewin poika ja kirjan kolmas päähenkilö. Hänen maalauksensa muodostavat jollain tavalla hauskan synteesin isänsä ja isoisänsä töistä. Jotain N.C. Wyethin maalauksista on aistittavissa muuten isänsä tyyliä lähellä olevasta jäljestä. James Wyeth on isäänsä rohkeampi värien käyttäjä mutta ei mielestäni käytä niitä yhtä toimivasti kuin N.C. Wyeth. Hänen maalauksistaan maatilan eläimet ovat vahviten edustettuina mutta myös muotokuvia esiintyy, mm. maalaus Andy Warholista. Valonkäytössäkin hän on perinyt jotain isoisältään.

Kirjan sisältö on varsin tasapuolisesti jaettu kaikkien kolmen kesken, N.C. Wyethin saadessa kuitenkin pienoisen lisän. Tekstiä on kiitettävästi, kuitenkin pääpainon ollessa kuvilla. Kuvat on valitettavasti miltei kaikki sovitettu samaan muottiin, välittämättä niiden originaalimuodosta. Näin joistain kuvista rajautunee jotain pois. Lisäksi mielenkiintoista on myös se, kuinka eri painoksien värit eroavat toisistaan. Tämän kirjan japaninkielinen painos oli myös japanilaisen yliopistoni kirjastossa ja sen kuvien värit olivat paljon kirkkaamat ja vaaleammat. Olin oman kirjani perusteella mieltänyt monien maalauksien värit paljon tummemmiksi. Japaninkielisestä versiosta paljastuikin paljon enemmän yksityiskohtia. Harmillista, että tästä kirjasta saanee kuvista väärän käsityksen.

Koska tämä blogi on keskittynyt kuvittajiin, on alla vain esimerkkejä N.C. Wyethin kuvituksista. Häntä esittelevistä muista kirjoista kirjoitan jatkossakin. Niistä on saatavissa kuvia, joissa N.C. Wyethin tapa käyttää värejä näkyy selvemmin.

Norman Rockwell: Artist and Illustrator

Tekijä Thomas S. Buecher
Kustantaja Harry N. Abrams 1996
Koko 300 mm X 375 mm
Sivumäärä 328
ISBN 0810981505

Nyt siirrytään kuvituksen superraskaan sarjan pariin. Tämä kirja kuten sen kohdekin ottelevat juuri tuollaisessa luokassa. Pitkään mietin, kuinka kauan voin vältellä Rockwellista kirjoittamista mutta tulin siihen lopputulokseen, että kun se on kerran tehtävä, niin parempi tehdä näin varhaisessa vaiheessa.

Norman Rockwellista on suhteellisen turha kirjoittaa mitään tarkempaa, sillä hänestä on kirjoitettu niin monta kirjaa, että tein jossain vaiheessa päätöksen, etten ostaisi enää yhtään lisää. Tämäkin lupaus kestänee siihen asti, kunnes taas uusi hyvä kirja sattuu vastaan. Rockwell on erittäin suosittu kirjojen aihe, joten ostettavaa kyllä riittäisi. Monet kirjoista ovat kuitenkin täynnä samoja kuvia, enkä juurikaan keksi miksi uusia kirjoja olisi julkaistava siinä määrin kuin sitä tehdään ellei syynä olisi se, että Rockwell on myös erittäin tuotteistettu kuvittaja. Hänen kuvillaan myydään kippoja ja kuppeja, postikortteja ja paitoja. Moni muu taitava kuvittaja ansaitsisi oman kirjansa, joten Rockwellin julkaisua voisi huoletta vähentää.

Tämän sanottuani, Rockwellista on vaikea kirjoittaa paljoa muuta negatiivista. Parhaimmillaan ollessaan hän ansaitsee kaikki sanakirjasta löytyvät superlatiivit plus muutaman keksitynkin. Huonoimmillaankin hän on parempi kuin usea kuvittaja parhaimmillaan. Rockwell on myös siinä mielessä mielenkiintoinen tekijä, että hänen tyylinsä ja taitojensa kehittymistä on helppo seurata, sillä se on niin tarkasti dokumentoitu. Yleensä suurimman huomion saavat hänen Saturday Evening Postille tekemänsä kansikuvat mutta onneksi myös hänen mainoksiin, kirjoihin ja lehtiin tekemänsä kuvitukset ovat saaneet osansa.

Ehkä syy siihen miksi Rockwell on niin suosittu, on hänen perusinhimillinen asenteensa. Hän ei pilkkaa ketään vaikka lähestyykin usein kuvaustensa kohteita huumorilla. Hän saattaa olla ironinen muttei koskaan kyyninen. Hänen maalaamansa henkilöt ovat kaikki jollain tavalla tuttuja. Niissä yhdistyy sellaisia piirteitä, jotka on helppo tunnistaa itsessään tai ihmisissä ympärillämme. Rockwell todellakin pääsee henkilöidensä ihon alle ja saa yhdessä kuvassa kerrottua valtavasti hahmoista. Heidän luonteensa, haaveensa ja elämäntarinansa välittyvät yhdellä silmäyksellä. Useasti kuvassa erilaiset tunteet kohtaavat. Vaikka onkin erinomainen karikatyristi, ei hän sorru liioitteluun. Hahmoja on karrikoitu juuri niin, että ne ovat edelleen uskottavia. Rockwell osaa myös olla vakava ja monet hänen parhaista kuvituksistaan ovat vanginneet hetken, jossa voi tuntea tunnelman kiteytyneenä. Tämä on totta etenkin hänen jälkimmäisessä tuotannossaan, jolloin hän alkoi käyttää kameraa apuvälineenä. Aikaisemmin hän maalasi mallista mutta nyt valokuva salli hänen hyödyntää hetkellisyyden vaikutelmaa. Niinpä hänen kuvissaan on tuntu, kuin olisi sattunut kohdalle juuri kuvan esittämän silmänräpäyksen ajaksi. Rockwell on ehkä tylsimmillään maalatessaan epookkikuvia. Ne tuntuvat hieman tunkkaisilta verrattuna erittäin tarkkoihin omaa aikansa kuvauksiin.

Rockwell on maalarina virtuoosimainen. Hänen sommitelmansa ovat täydellisiä. Hän on ehkä paras tietämäni sommittelija kuvittajien joukossa. Katsojan katseen hän kohdistaa millilleen oikeaan kohtaan. Kyse ei taaskaan ole mistään kikkailusta vaan sommitelma toimii aina aiheen ehdoilla. Vaikka kuvat ovatkin äärimmäisen pikkutarkkoja, eivät detaljit kuitenkaan vie huomiota vaan ne toimivat pieninä hienovaraisina vinkkeinä johdattaen katsojan syvemmälle kuvan maailmaan. Rockwell on erittäin tarkka siitä, että kuvan yksityiskohtien täytyy tukea tarinaa. Jokaisella sommittelun elementillä on oma tärkeä merkityksensä. Rockwell ei myöskään ollut oman tyylinsä vanki vaan selkeästi tietoinen ympäröivän taidemaailman liikkeistä, vaikka ei välttämättä modernia abstraktia maalausta arvostanutkaan. Hieno anekdootti kertoo, kuinka hän puolileikillään teki salanimen suojista pollockmaisen maalauksen, jolla sitten otti osaa taidekilpailuun - ja voitti! Samainen työ on ilmeisesti mukana myös esimerkkikuvassa.

Rockwell osoitti myös ihailtavaa siviilirohkeutta ottaa kantaa. Hän oli 60-luvun loppupuolella jo ikonin aseman saavuttanut tekijä, jonka tunnetuimmat ja suosituimmat työt vetosivat keskiluokkaiseen valkoiseen kristittyyn väestöön. Rockwell kuitenkin teki varsin vaikuttavia kuvituksia mm. mustien kansalaisoikeustaistelusta, mikä lienee hätkähdyttänyt niitä, jotka olivat tottuneet löytämään signeerauksen "Norman Rockwell" punaposkisten jouluisten lastenkuvien yhteydestä.

Tämä kirja on erittäin hyvä valinta, mikäli Norman Rockwellin kirjoista on joku hankittava. Se on varsin massiivinen kirjaksi, mikä on vain hyvä sillä useasta kuvituksesta on kokonaisen aukeaman kattava kuva. Mukana on myös pari todella suurta, kahden aukeaman kokoista taitettua kuvaa. Painojälki on varsin hyvää mutta ikävä kyllä kirjan 614:sta kuvasta vain 111 on värillisiä. Toki mustavalkeista kuvista moni on luonnoksia tai alkuperäisenäkin mustavalkeita kuvituksia mutta neliväriset kuvat olisi silti saanut painaa värillisinä.

Kirja esittelee kattavasti eri kausien Rockwellia, muistaen myös ottaa mukaan niitä vähemmänkin esillä olleita kuvia, joiden kautta hänestä avautuu entistä monipuolisempi kuva. Lisäksi joistakin kuvituksista on myös mukana luonnos, josta saa mielikuvaa, kuinka teos on syntynyt.

Toinen kirja, joka hankkimista voi suositella, on tätäkin massiivisempi Christopher Finchin Norman Rockwell: 332 Magazine Covers, johon on koottu kaikki Rockwellin Saturday Evening Postille tekemät kansikuvat pienine arvosteluineen ja esittelyineen sekä kuvauksine kyseisestä vuosikymmenestä. Kirjan ehdottomasti huonoin puoli on siinä, että erittäin moni kuvista on reprottu lehtien kansista eikä alkuperäisistä ja mikä pahinta, niihin kohtiin, missä on ollut joku tekstipalkki tai vastaava, on joku "taiteilija" täydentänyt kuvaa maalaamalla siihen puuttuvan paikan. Näin kuvissa saattaa esiintyä jotain tökeröä töhryä Rockwellin upean maalauksen rinnalla. Olisin suonut mieluummin vaikka kansi kokonaisuudessaan teksteine otsikoineen kuvatun kuin jotain tuollaista. Tämä on kuitenkin pieni kauneusvirhe muuten erinomaisessa teoksessa.

Illustrations of Akira Yokoyama

Tekijä Akira Yokoyama
Kustantaja Graphic-sha Publishing Co., Ltd. 1983
Koko 230 mm X 310 mm
Sivumäärä 108
ISBN ???

Voin kertoa tämän todellisen kuvituskirjaherkkupalan tekijästä varsin vähän, sillä kaikki tieto tekijästä on japaniksi enkä ole ehtinyt luetuttaa sitä vielä kenelläkään. Syntyjään 1938, Yokoyama on epäilemättä yksi Japanin kaikkien aikojen taitavimmista kuvittajista. Olen nähnyt hänen kuvituksiaan käytännössä miltei kaikissa ennen 2000-lukua tehdyissä japanilaisia kuvittajia esittelevissä kirjoissa. Yokoyama on siinäkin mielessä mielenkiintoinen kuvittaja, että hänelle leimaa antavaa on hänen laaja-alaisuutensa. Hän tuntuu hallitsevan suvereenisti tekniikan kuin tekniikan. Kuvat on ttehty niin rouhealla pastelliliitutekniikalla kuin hyvin taitavalla ilmaruiskumaalauksellakin. Monet kuvat ovat erittäin valokuvamaisia toteutukseltaan, eli hän osaa ilmaista erikoisesti japanilaisille 1970-90 -lukujen kuvittajille tyypilliseen tapaan materiaalin ja struktuurin, ja saada sitä kautta vaikutelman valokuvamaisuudesta.

Kirja on jaettu useisiin teemaltaan yhtenäisiin aukeamakokonaisuuksiin vaikka mitään lukuja ei kuitenkaan ole. On pastellikuvia, kirjankansia, kuvia hyönteisistä, eläimistä, naisista ja klassisista säveltäjistä. Useita hyvin kauniita kuvituksia seinistä ja katoista, sommitellultaan ja värimaailmaltaan jopa hieman abstrakteja kaikessa realistisuudessaan. Monet kuvista on esitetty kiitettävän suuressa koossa, jollainen on aina miellyttävää, sillä sitä kautta kuvitus saa luonnollisesti enemmän voimaa kuin ehkä siinä versiossa, johon se on tarkoitettu, ja kuvittajan tekniikkaankin saan paremman näkökulman. Kuvista myös erottuu selvästi se totuus, että perinteisin tekniikoin tehty kuvaoriginaali on todella tarkka yksityiskohdiltaan ja maalausalustan rakenne vaikuttaa valtavasti lopputulokseen.

Kuvitusten jälkeen on parin aukeaman mittainen selvitys yhden kuvan tekoprosessista vaiheittaisine kuvineen. Harmillista kyllä, esimerkkikuva ei ainakaan minun näkökulmastani ollut kaikkein mielenkiintoisin. Hyvää on kirjan loppuun sijoitettu luettelo kirjan jokaisesta kuvasta käytettyine tekniikoineen, materiaaleineen ja tilaajatietoineen ja osien kuvien kohdalla on myös pieni selvitys siitä, kuinka kuva on toteutettu. Tällaisia kun olisi useammassakin kirjassa, niin olisin erittäin iloinen.

Paperi on hyvää ja toistaa värit kirkkaina mutta ei polta valkoisia alueita puhki. Kirja on miellyttävän jämäkästi sidottu ja on säilynyt hyväkuntoisena. Ilmeisesti edellinen omistaja osasi kohdella kirjaa sen arvon mukaisesti.

Erityisen vaikuttavia ovat valtavat kuvat hyönteisistä, joiden jokainen pinnan muodostuma ja karva on maalattu mikroskooppisella tarkkuudella. Onko sellaisten kuvien toteuttaminen näinä aikoina enää mahdollista, sillä kukapa olisi valmis maksamaan tuollaisen pikkutarkkuuden ilmaisemisesta. Fotorealismi ei silti ole mielestäni mikään itsetarkoitus näissäkään kuvissa. Kyse on eräästä ilmaisun äärimmäisestä muodosta.

Harmillista, ettei minulla ole kunnollista tietoa mitä Akira Yokoyama on tehnyt viime vuosina. Iän puolesta hänen luulisi olevan jo eläkkeellä mutta muistan nähneeni hänet vielä vuoden 2005 kuvittaja-katalogissa. 1990-luvun katalogeissa hän vielä mainosti tyylinään pastelleilla toteutettuja luonnosmaisempia kuvituksia. Joka tapauksessa olen ylpeä omistaessani tämän kirjan, sillä se yksi vakuuttavimpia osoituksia siitä, kuinka moninaisesti voi kuvituksia käyttää eri tarkoituksiin ja medioihin säilyttäen saman huikean laadullisen tason.