Codices illustres: The world´s most famous illuminated manuscripts

Tekijä Ingo F. Walther
Kustantaja Taschen (2001)
Koko 265 mm X 335 mm x 45 mm
Sivumäärä 504
ISBN 3822858528

Tarkoitukseni on esitellä yksittäisten kuvittajien kirjojen ohella myös kirjoja, joissa useampi kuvittaja saa näkyvyyttä. Yleensä näitä kirjoja sitoo jokin teema, aivan kuten tässäkin kirjassa. Kirja on sisältää kirjaimellisestikin painavaa asiaa. Ingo F. Walherin kirja Codices illustres on esineenä melkoisen massiivinen. Se painaa yli neljä kiloa. Tässä kirjassa ei ole säästelty. Se on tehty näyttäväksi. Taschen hallitsee tämän alan paremmin kuin useimmat muut.

Codices illustres palaa kauas ajassa taakse kuvittajien ja graafikoiden lehtikultaisiin alkuaikoihin, keskiaikaisten kuvakäsikirjoitusten pariin. Kirja kattaa vuosien 400 - 1600 välisen ajanjakson. Nyt jotkut saattavat hieman kohotella kulmiaan, mutta totuushan on, että näiden pääasiassa herrojen käsien kautta on syntynyt joukko kauneimpia kirjoja, joita on koskaan tehty. Näitä teoksiahan ei ole painettu vaan jokainen on uniikkikappale. Lukematon määrä on kadonnut tai turmeltunut mutta onneksi meille on jäänyt jäljelle tarpeeksi upeita teoksia tai niiden osia, jotta voimme saada käsityksen millaisia vaivoja munkit, nuo aikansa kuvittajat ja graafikot loivat. Kuvittajat olivat ja ovat mielestäni edelleenkin enemmän käsityöläisiä kuin ns. vapaita taiteilijoita. Kuten mekin tänä päivänä, työskentelemme tilaajille ja noudatamme heidän toiveitaan kuvia tehdessämme.

Suurin osa kirjan luettelemista teoksista on uskonnollista kirjallisuutta. Mukana on maallisista aiheista, kuten ritarirunoudesta tai filosofiasta tehtyjä teoksia. Alkuaikojen säilynyt kirjallisuus on suurimmaksi osaksi uskonnollista mutta renessanssin tehdessä tietään myös maalliset aiheiden osuus lisääntyy. Ilahduttavan paljon on mukaan laitettu muslimien tekemiä kirjankuvituksia, joita kautta ymmärtää, kuinka korkeatasoista kulttuuri oli islaminuskoisissa maissa keskiaikana.

Kirjat, jotka tehtiin käsin pergamentille, maksoivat tilaajilleen melkoisen omaisuuden. Yhteen kirjaan saattoi mennä 300 lampaan nahat ja kirjan valmistumiseen vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Monia kirjoja ei saatu koskaan valmiiksi. Kirjoihin oli varaa vain rikkaimmilla aatelisilla. Kirjat tehtiin luostareiden scriptoriumeissa, joissa kirjurit archipictorin alaisuudessa kärsivällisesti kopioivat tekstit pergamentit ja koristelivat ne taitavin ja värikkäin kuvin. Keskiaikana kalligrafiaa arvostettiin kuvaa korkeammalle sanan Jumalallisen merkityksen vuoksi. Isot alkukirjaimet, initiaalit, olivat usein koristeltuja kuvia. Tavallaan voi helpostikin sanoa, että monet nykyiset typografian pelisäännöt on luotu keskiajalla.

Kuvien pikkutarkkuus ja monimutkaisuus on usein hämmentävää. Kun katsoo esimerkiksi jotain Lindisfarnen tai Kellsin kirjaa, voi vain hämmästellä munkkien taituruutta ja kärsivällisyyttä toistaa loputtomiin jatkuvia ja toistensa lomi kiertyviä kuvioita. Heillä ei kuitenkaan ole ollut riesanaan nykymaailman vitsaus, kiivaat aikataulut, vaan he ovat saaneet keskittyä tekemään työtään kunnolla. Työnteko oli heille rukoilemista. Ei silti että se olisi aina ollut pelkkää Hoosiannan laulamista, sillä ehkäpä viehättävimpänä viesteinä vuosisatojen takaa on pergamenttien reunoihin jäänyt kirjurien valituksia työn raskaudesta muistuttamaan meitä siitä, etteivät perusasiat ole muuttuneen niinkään paljoa.

Työn laadusta kertoo paljon se, että monien kirjojen värit ovat säilyneet mitä loistavimpina läpi vuosisatojen, jotka eivät välttämättä ole kohdelleet niitä erityisen lempeästi. Codices illustres - illuminoidut käsikirjoitukset ovat saaneet nimensä lehtikullalla ja -hopealla koristeltujen sivujensa vuoksi. Voi vain kuvitella millaisen vaikutuksen kullan kiilto on tehnyt aikalaisiin. Todellisia ylellisyystuotteita siis.

Vain harvasta taiteilijasta tiedetään hänen nimensä. Useimmat tunnetaan vain jonkin tyylisuunnan tai luostarin mestareina ja joissain tapauksissa voidaan erottaa yksittäisen kirjan eri tekijät tyyliensä mukaan. Jotkut tarpeeksi paljon itseluottamusta nauttineet munkit ovat ikuistaneet itsensä mukaan kirjan kuvitukseen, röyhkeimpänä ehkä munkki Eadwine Dowerin Raamattuun tekemässään omakuvassa, joka on kooltaan isompi yksikään apostoli, pyhimys tai kuningas (ei sisälly tähän kirjaan). Lisäksi monet kirjat tehtiin ryhmätyönä, jossa pääkirjuri luonnosteli kuvan paikan ja sisällön, kirjuri kopioi tekstin ja lopulta kuvittaja kuvitti.

Kuvitus perustui keskiajalla erittäin vahvasti tiukkojen skeemojen varaan. Hahmot esitettiin konventioiden vaatimusten mukaan ja realistista kuvaamista tapahtui erittäin niukasti jos ollenkaan. Siihen ei edes pyritty vaan kuvan tehtävä oli pikemminkin etäännyttää todellisuudesta kuin lähentyä sitä. Sommittelussa suosittiin harmoniaa ja lukusarjoilla oli tärkeä tehtävä sen rakentamisessa. Symboliikka on avainsana noiden kuvien tulkinnassa.

Vaikka kirjojen tärkein tehtävä oli kertoa lukijoilleen Jumalan sanaa, meidän aikamme on saanut kuvista tärkeän ikkunan keskiaikaiseen maailmaan. Kuvituksissa käytettiin kullekin aikakaudelle tyypillisiä esineitä, vaatteita ja aseita, joten niiden kautta selviää moni tärkeä yksityiskohta keskiaikaisesta elämästä. Raamatun tarinoiden henkilöt on puettu keskiaikaisiin asusteisiin ja heidät nähdään usein miljöössä, jonka on voinut kuvitella löytyvän luostarin lähistöllä.

Tämä kirja on erinomainen hankinta jokaiselle, joka on kiinnostunut keskiaikaisista kuvakirjoista. Tämä ei ole kaikenkattava teos aiheesta eikä historiankirjoituksessaan edes syvimmälle menevä, mutta se on taatusti yksi komeimmista, jonka voi kirjahyllyynsä tai kahvipöydällensä laittaa. Painojälki on moitteetonta. Lehtikultauskin erottuu hyvin kuvista, mikä ei ole lainkaan sanottua kaikissa kirjoissa. Lehtikultaus saattaa näyttää monesti hyvinkin tunkkaiselta. Muistaakseni parhaiten on kuitenkin kultaus tuotu esiin Otto Pächtin kirjassa Book Illumination in the Middle Ages, jossa kaikki värikuvien kullatut kohdat on painettu kultavärillä. Tuloksena erittäin vaikuttava jälki. Codices illustren kohdalla tämä olisi ollut ehkä turhan hankalaa, sillä kirja on niin suuri. Kuvat ovat joka tapauksessa isoja, jotkut jopa aukeaman kokoisia. Kaikista käsikirjoituksista on annettu hyvin informatiivinen selvitys tekoajankohdasta, koosta ja muusta sisällöstä sekä se, missä sitä nykyään säilytetään. Lisäksi on kerrottu sen historiasta ja vaiheista sekä muista erityispiirteistä.

Kaikkein nautinnollisin asia tässä kirjassa ovat kuitenkin sen joka sivun alareunassa seikkailevat, Croyn tuntien kirjasta otetut pienet hahmot (drolleries), jotka saavat minut nauramaan makeasti joka kerta. Ne ovat mitä hauskimpia ja mielikuvituksekkaimpia piirroksia, jotka todistavat, etteivät keskiaikaiset munkit olleet lainkaan huumorintajuttomia ja mielikuvituksettomia uurastajia. Voi jopa sanoa, että hahmojen kekseliäisyys pyyhkii kevyesti tämän päivän vastaavilla pöytää.

Tiivistetysti voi sanoa, että hatut pois näiden kuvittajien seurakunnan vanhimpien edessä. Heille olemme me kaikki kuvittajat paljon velkaa ja tätä kirjaa lukiessa voi hämmästellä, kuinka tuoreelta ja raikkaalta moni kuva näyttääkään.

Andrzej Pągowski

Tekijä Andrzej Pągowski
Kustantaja Die Stiftung der Polnischen Kultur (?) (19??)
Koko 216 mm X 305 mm
Sivumäärä 208
ISBN ???

Oletteko viime aikoina kiinnittänyt huomiota teatterijulisteisiin. Niin. En minäkään. Tai oikeastaan olenpas. Siis siinä mielessä, että teatterijulisteissa on näinä vaikeina aikoina yhtä paljon pureskeltavaa kuin Piltti-purkin sisällössä. Ne ovat yhtä mielenkiintoisia kuin aurinkoisena päivänä ääneen sanottu toteamus "aurinko paistaa".

Nykyään teattereiden julisteet tehdään saman kaavan mukaan. Esityksen harjoituksissa otetaan kuvia, jotka päätyvät pressitiedotteisiin ja teatterin mainoksiin. Yksi tai kaksi valitaan julisteeseen. Sitten joku rykäisee päälle hassun fontin ja kaikki ovat iloisia. Teatterinjohtaja on iloinen päästessään halvalla. Näyttelijä on iloinen nähdessään oman naamansa isona ympäri kaupunkia. Valokuva on tätä päivää ja kaikkihan sitä käyttävät. Kuvitettu julistehan on niin viime vuosituhatta, ettei sellaista sovi ilmoitustaululle laittaa.

Näinpä teatterijulisteista on tullut mitäänsanomattomia pläjäyksiä, joiden tehtävä on vain ilmoittaa esityksen olevan nyt näyttämöllä. "Mutta sehän onkin julisteen tehtävä", huudatte te! Niin onkin, mutta voisiko juliste olla muutakin? Voisiko se toimia omana teoksenaan, joka resonoi esityksen kanssa? Olisiko mahdollista, että hyvin suunniteltu juliste kertoisi enemmän esityksestä kuin sen nimen ja kuka siinä on pääosassa? Sehän voisi jopa virittää katsojan henkisesti esityksen tunnelmaan. Ovatko kaikki Hamletit samanlaisia? Jos ovat, Hamletia vartenhan voisi rakentaa sellaisen valmiiksi tehdyn pohjan, johon vain vaihdetaan esittäjien nimet ja naamat. Nykyiset julisteet vain toteavat: "Esitys", eivät millainen se on. Hyvää julistetta katsotaan uudemman kerran esityksen jälkeen ja vertaillaan sen luomia mielikuvia omaan kokemukseen. Parhaat julisteet katoavat seiniltä nopeasti.

Kävin vuonna 1998 Varsovassa. Vierailin samalla reissulla Puolan julistetaiteen museossa. Oli kuin olisin päätynyt karkkikauppaan. Joka paikka tuntui olevan täynnä toinen toistaan upeampia julisteita. Puolalainen julistetaide on ehkä korkeatasoisinta, mitä maailmassa on tehty. Luonnollisesti minun oli ostettava useita julisteita vaikka läheskään kaikkia haluamiani en saanut matkaan. Onneksi ostin edes yhden kirjan, josta voisi näyttää niitä suurenmoisia herkkupaloja, joista vielä saattoi tunnistaa jälkimakuja senhetkisissä julisteissa. En todellakaan tiedä, mihin moderni Puola on mennyt. Tuskin ainakaan parempaan päin, sillä länsimaalainen myrkky vaikutti jo vahvasti pesiytyneen paikalliseen designiin.

Andrzej Pągowski (1953-) on puolalainen julistetaiteilija, todellinen mestari kertomaan nokkelin ja hienovaraisin vihjein mistä näytöksessä on kysymys, oli juliste sitten elokuvaa, sirkusta tai näytelmää varten tehty. Hän ei myöskään ole rajoittunut yhteen tekniikkaan vaan valitsee sen aina kunkin aiheen vaatimusten mukaan. Vaikeaa mutta taitavan tekijän käsissä niin raikasta. Ja Andrzej Pągowskilla tekniikoiden ja tyylien paletti on erittäin laaja. Hauskaa on myös huomata, kuinka tietyt teemat toistuvat yleisesti puolalaisessa julisteessa. Korpit, kädet ja naamiot ovat löytyvät useampienkin tekijöiden kuvamaailmasta. Yllättävää on kuinka paljon synkkiä julisteita hän on vuosien varrella tehnyt. Suomessa tuollaista ei sallittaisi. Pitää olla niin nättiä ja kivaa.

Kirja on johdonmukaisesti koottu vuosien mukaan, alkaen vuodesta 1978 ja päättyen 1990. Pągowski lienee tuttu monille suomalaisillekin, sillä hänen julisteitaan on ollut esillä Lahden julistebiennaaleilla. Luulisin kirjan olevan jonkinlainen kooste retrospektiivistä näyttelyä varten.

Voi kunpa teatterit onnistuisivat kiskomaan sen pöksyissään pesivän pupun pois ja unohtaisivat harhaoppiset käsityksensä siitä, mikä on muodissa. Teatterijuliste on niin omanlaisensa ja kiinteästi teatteriperinteeseen liittyvä taiteenmuoto, ettei sitä sovi uhrata nykyisenlaisen typeryyden alttarilla. Vetoomus teattereiden markkinointiosastolle: Antakaa julisteiden suunnittelu takaisin niille, jotka sen osaavat ja unohtakaa hetkeksi se kukkaronnyörien kiristys. Hyvän julisteen suunnittelusta on aiheellista maksaa. Ne rahat tulevat taatusti takaisin.

J.C. Leyendecker

Tekijä Michael Schau
Kustantaja Watson-Gubtill Publications (1974)
Koko 235 mm X 310 mm
Sivumäärä 208
ISBN 0823027570

J.C. Leyendecker on yksi niistä amerikkalaisen kuvituksen mestareista, suosituin omana aikanaan, josta ei kuitenkaan tiedetä kovinkaan paljoa. Kuvitukset ovat säilyneet esimerkkeinä upeasta ilmaisuvoimasta mutta itse niiden tekijä on jäänyt pimentoon. Leyendeckeristä on julkaistu vain vähän kirjoja ja tämä kirja lienee yksi kattavimmin häntä esittelevistä. Leyendecker toimi esikuvana useille kuvittajille, nimekkäimpänä ehkä Norman Rockwell, jonka varhaisemman kauden kuvituksista Leyendeckerin antama malli välittyy selvästi.

Joe Christian Leyendeckerin (1874 - 1951) elämästä ja henkilöstä tiedetään siis hyvin vähän. Hän varjeli tarkasti omaa yksityisyyttään eikä esiintynyt julkisuudessa. Leyendecker syntyi Lounais-Saksassa, josta hänen perheensä muutti Chicagoon vuonna 1882. Hän, kuten nuorempi veljensä Frank osoittivat jo nuorena suuria lahjoja taiteeseen. Hänen vanhempansa tukivat vähävaraisuudestaan huolimatta häntä tässä valinnassa. Hän sai oppipojan paikan Chicagolaiselta kaivertajalta. Päästyään myöhemmin palkan makuun saattoi hän ottaa piirustustunteja iltaisin. Lahjakkuutensa ansiosta hän kehittyi nopeasti ja pääsi kaivertajalla juoksupojasta täysipäiväiseksi kuvittajaksi ja täten hänellä oli varaa myös opiskella piirustusta päivisin.

1896 vanhempiensa säästämien rahojen, kaiverruspajasta saamansa palkan ja julistekilpailusta voittamansa palkkion ansiosta J.C. Leyendecker pääsi opiskelemaan Pariisiin. Samaa matkaa lähti myös veli Frank, opiskelemaan ja seuraksi isoveljelleen. Pariisista muodostui molemmille veljille suunnannäyttäjä, sillä siellä he saattoivat samalla kertaa tutustua taiteen uusimpiin suuntauksiin ja perehtyä perinteisiin tyyleihin. Vaikka olivatkin akatemiansa nuorimmat opiskelijat, voittivat veljekset aina kuukauden parhaan taiteilijan palkinnon. Pariisissa he myös oppivat, ettei kaupallisessa taiteessa ole mitään hävettävää, vaan se saattoi olla yhtä aikaa taiteellisesta korkeatasoista kuin myös kaupallistakin.

Veljekset palasivat takaisin Amerikkaan 1897 ja perustivat oman studion, johon alkoi heti virrata töitä. Joe ja Frank erosivat toisistaan ambitioiltaan. Joe oli puhtaasti kiinnostunut vain kaupallisesta kuvittamisesta kun taas Frank kaipasi myös kunnostautumista taiteilijana. Frankin traaginen kohtalo olikin päätyä "siksi toiseksi Leyendeckeriksi" vaikka olikin taidoiltaan Joen luokkaa.

J.C. Leyendecker yhdistetään parhaiten kahteen asiakkaaseen: The Saturday Evening Postiin ja Arrow Collar -mainoksiin. Hän oli vuosikymmeniä The Postin kansikuvien tärkein tekijä, ennen Norman Rockwellia. Arrow Collar -mainosten kautta hän puolestaan antoi esikuvan vuosisadan alkupuolen amerikkaiselle miesihanteelle - komealle, miehekkäälle ja kultivoituneelle nuorukaiselle, joka oli tietoinen hyvästä mausta ja käytöstavoista.

Kirja vihjaa varsin selvästi Leyendeckerin homoseksuaalisuudesta sanomatta kuitenkaan sitä suoraan, hieman samoin kuin iltapäivälehdet tangolaulajista ja heidän ystävistään. Leyendeckerilläkin oli tällainen ystävä, Charles Beach, joka toimi mallina Arrow Collar -kuvituksille. Paitsi malli, oli hän myös koko Leyendeckerin lähin elämänkumppani, apulainen ja manageri koko hänen elämänsä ajan. Beachista on monennäköisiä mielipiteitä. Joidenkin mukaan hän oli ystävällinen mies ja hyvä Joelle. Toisten mukaan hän oli epämiellyttävä tai parasiitti, kuten Rockwell häntä nimitti. Joka tapauksessa Beach oli ilmeisesti yksi syy veljesten välirikkoon. Rockwell sanoo, ettei Leyendecker osannut maalannut "naista, jossa olisi ollut tippaakaan sympaattisuutta". Tästä voi kiistellä, mutta selvää on, että miehiä hän osasi kuvata ja näin jälkiviisaana monista Arrow Collar -miehistä voi erottaa pinnan alla väreilevää homoeroottisuutta.

Frank Leyendecker ei onnistunut elämässään ja urassaan. Hän kasvavassa määrin myöhästyi annetuista deadlineista ja teki työnsä huonosti, koska hänelle ei annettu hänen kaipaamaansa ilmaisunvapautta. Lopulta hän masentuneena ajautui lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjäksi, mikä koituikin hänen kohtalokseen 1924.

Joe Leyendecker jatkoi menestymistään 20- ja 30-luvuilla mutta hänen taakakseen muodostui hänen kykenemättömyytensä uudistua. Hän loi tyylinsä vuosisadan vaihteessa, eikä se siitä muuttunut miksikään vaikka vuosikymmenet vaihtuivat. Lopulta hänen oli hankala saada töitä. Leyendeckerin filosofia oli, että jatkuva tuhlaaminen pakotti taiteilijan työllistämään itsensä, joten hän oli elämänsä viimeisinä vuosina taloudellisissa vaikeuksissa vaikka olikin ansainnut omaisuuden elämänsä aikana.

Leyendeckerin tyyli on omintakeinen. Siinä on hippunen art nouveauta, ropsaus art decoa ja monta kourallista hänen omaansa. Hänen siveltimenjälkensä perustuu rohkeille muodoille ja leveille selkeille vedoille. Hahmot ovat monesti erittäin veistoksellisia. Luonnonmukaisuus ei ole ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, eikä hän siihen pyrikkään. Hän ei juurikaan pehmennä siveltimenvetoja vaan antaa niiden luoda muotoja. Hän jättää selvästi erottuvia rantuja siveltinvetojen väliin. Joskus hän myös tekee ristikkäisiä vetoja, jotka muodostavat ruutukuvion. Selvästikin hänen varhaiset vuotensa kaivertajana olivat merkittävästi luomassa hänen tyyliään.

Kirja on kovakantinen ja näyttävä. Siinä on paljon isokokoisia värikuvia, valitettavasti myös paljon mustavalkoisia vedoksia värikuvista. Tämä on se tyypillinen haitta näissä ennen 80-lukua painetuissa kirjoissa. Olisin mielissäni, mikäli hänen kuvituksistaan julkaistaisiin uusi kirja sillä tätäkään teosta ei näy löytyvän edes Amazonin kautta. Ostakaa pois heti jos tulee vastaan.